1/9 Yhdessä hevosen kanssa

Hei! Olen Iiris ja ihastunut hevosiin jo hyvin nuoressa iässäni. Tuolloin hevosten kanssa tekeminen oli ratsastuskouluissa opetettua eikä hevosen kouluttamisesta tai siitä mitä nuo sielukkaat eläimet meille viestivät ollut minkäänlaista käryä. Hevosten kanssa tekeminen kuitenkin muuttui tutustuttuani kurssien avulla hevosten kouluttamiseen ja loppujen lopuksi tulinkin ostaneeksi ”ongelma hevosen”. Kyseinen ongelma hevoseni Attila on ollut minulla omistuksessa nyt 2,5 vuotta, jonka aikana olemme kumpikin opetelleet uusia tapoja tehdä asioita sekä harjoitelleet tulkitsemaan toisiamme hyvin tarkasti. Attila on 7-vuotias barockpinto ruuna, jolla oli minulle tullessaan menty kaikki askellajit ja vähän väistöjä. Olen saanut tältä ajalta hevoseni kanssa enemmän kuin koskaan olisin osannut kuvitella.

Yhteinen historiamme ei ole ollut niin sanotusti ”ruusuilla tanssimista”. Olemme tehneet paljon salapoliisimaista työtä ja selvittäneet erilaisia pitkäaikaisia terveysongelmia. Attilan tullessa minulle ilmeni eri asteisia käytösongelmia, joista olin tietoinen ostovaiheessa, mutten osannut aavistaa mistä ongelmat voisivat johtua tai, että ne olisivat niinkin monisäikeisiä. Ajattelin hevosen olevan vain vähän sekaisin siitä mitä ihmisen kanssa saa tehdä ja mitä ei. Hän oli muun muassa päässyt potkimaan ja uhittelemaan kohti ihmisiä ruokinta tilanteissa. Ratsastaessa hevonen oli tahmea pohkeelle, ei taipunut, takajalkojen liike oli ”töpöttävä” sekä ilme oli kaiken aikaa hapan ja selkä oli aina jumissa samasta kohdasta(lanneselkä). Lisäksi kulkeminen trailerissa oli pääasiassa päätöntä riehumista. Tuolloin löysimme hevoselta vakava asteiset vatsahaavat, jotka hoidettiin ja lopulta tähystettiin parantuneiksi lääkekuurilla.

Vatsaongelmien jälkeen hevosen kanssa alettiin treenaamaan erilaisin menetelmin eri valmentajien opissa. Käytösongelmat tuntuivat vähentyneen, mutta ratsastaessa hevonen oli edelleen erikoisen tahmea ja haluton. Tietämättäni treenasin hevosta tahmeudesta huolimatta ja teimme asioita, joihin jälkikäteen ajateltuna hevoseni ei olisi lihaskuntonsa ja yleisen terveydentilansa vuoksi pystynyt. Kaikki tämä lisäsi Attilan haluttomuutta ja huonoa mielentilaa ratsastuksessa. Yritin helpottaa hevosen haluttomuutta ihmisen kanssa tekemiseen vaihtelemalla treenejä, mutta sekään auttanut. Lopulta hevonen oli entistäkin ailahtelevampi treenipäivien välillä sekä muun muassa satulan ja suitsien pukeminen vaikeutui.

Kiersimme tuolloin eri klinikoilla selvittäen mikä mahtaisi olla syy kaikkeen tähän mystiseen oireiluun. Käyntimme olivat kuitenkin tuloksettomia ja kerta toisensa jälkeen kipuilu pistettiin minun ja hevoseni ”psyykkisten ongelmien piikkiin”. Tuli päivä, jolloin epätoivo valtasi minut omistajana enkä enää kyennyt treenaamaan hevostani, koska hevoselta tuleva selvä viesti oli, ettei se tunnu hyvältä tai ole helppoa tehdä pyytämiäni asioita. Käytin kaikki vastaan tulevat oljenkorret ja päädyimme lopulta Kangasalan hevosklinikalle suositusten perusteella. Matka kotitallille oli itkunsekainen, koska klinikalla hevoselta löytyi aktiivinen Si-nivel tulehdus sekä uusluu muodostumaa samasta paikkaa. Vaivaa piikitettiin useaan kertaan, mutta muutos hevosessa ei edelleenkään ollut niin suuri kuin olin ajatellut.

Kului aikaa ja treenasimme Attilan kanssa asioita pääasiassa maastakäsin ja teimme vain niitä harjoituksia, jotka hevosen mielestä olivat kivoja. Kaikesta oppineena tarkkailin hevosta eri tehtävien avulla ja huomioni kiinnittyi erityisesti lihasköyhään, jumissa olevaan kaulaan. ”Vikalista” klinikalle oli jälleen valmis. Tällä kertaa hevoselta löytyi ongelmia kaularangasta ja niskasta, jotka myös piikitettiin. Klinikalta lähtiessä heräsin eläinlääkärin antamaan ajatukseen tukilihasten treenaamisesta. En vielä tuolloin tiennyt kuinka väärinpäin hevoseni todellisuudessa oli liikkunut ja miten paljon töitä lihaskunnon kasvattaminen tarkoitti. Attilalle kaikkien näiden kipuilujen jälkeen selän nostaminen, takajalkojen tuominen vatsan alle ja rento liikkuminen ovat olleet erityisen haastavia.

Vihdoin tuntui siltä, että olimme löytäneet ongelmien todellisen lähteen. Hevonen muuttui silmissä ja käytösongelmia sekä ratsastuksellisia ongelmia alettiin purkamaan Mia Jurvalan opissa. Minulla oli tietynlainen ajatus siitä, kuinka Mia kouluttaa hevosia ja valmentaa. Koin olevani hieman varautunut ensimmäisellä tunnilla.  Yllätyksekseni olin ollut tunnilla n.5 minuuttia ja huomasin, kuinka kaikki ennakkoluulot olivat pyyhkiytyneet pois. Opin siinä samassa hetkessä, kuinka koskaan ei pidä uskoa toisen saamaan mielikuvaan jostain ihmisestä vaan ottaa itse selvää millainen hän on omasta mielestäni. Olin onnellinen ja hämmentynyt, koska huomasin kuinka paljon olinkaan vaikeuttanut hevoseni oikeaoppista liikkumista ja miten tietämättäni vaikutin hevoseen lisäten haluttomuutta työskennellä ihmisen kanssa. Mia opetti minua kuinka pystyn syventämään suhdettani hevoseen ja kuinka voin lukea hevosen mielentilaa myös ratsain. Olin myyty. Vihdoin tuntui siltä, että hevoseni todella nautti uusista ideoista joilla kehotietoisesti ratsastaen vaikutettiin hevoseen. Yhteistuumin päätimme jatkaa tällä uudella mielenkiintoisella polulla.

Kehotietoinen ratsastaminen on avannut minulle ja Attilalle aivan uuden maailman. Polun, jota pitkin kuljetaan yhteistyöllä ja hyvällä tunteella. Ratsastus voi olla mukavia yhdessä tehtäviä temppuja, jolloin kokonaisuus antaa kummallekin osapuolelle tarvitsemansa.

Nyt kun pystymme kuntouttaen treenaamaan Attilan kanssa valmentajan opissa, joka jakaa paljon samanlaisia ajatuksia, on helppo unelmoida tulevaisuudesta. Pyrimme treeneissä vaikuttamaan siihen, että hevoseni liikkuu mielellään, rennosti ja saa käyttöönsä pikku hiljaa kaiken sen kapasiteetin mitä hänestä löytyy. Jään mielenkiinnolla odottamaan niitä kaikkia Mian kautta tulevaisuudessa tulevia oivalluksia ja sitä mihin kaikkeen Attilan kanssa pystymme.

Meidän treenejä pystyt seuraamaan täältä valmennuspäiväkirjasta myös jatkossa.

Terkuin Iiris 

2/9 Kehotietoisesti ratsastaen

Tällä kertaa halusin palata aikaan, jolloin aloitimme Mian tunneilla käymisen ja mietin niitä asiakokonaisuuksia, jotka tulivat meille hänen kauttaan uutena.

Kuullessani termin ”kehotietoinen ratsastaminen” ensimmäistä kertaa Mialta, mietin hetken jo tietäväni asiasta paljon (olinhan käynyt useiden ihmisten tunneilla aikaisemmin, jossa oli paneuduttu istuntaan) ja, että osaamisellani yllättäisin tämän uuden valmentajan. Eihän se kuitenkaan mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. En ratsastanut kehotietoisesti vaan enemmän korjasin hevosta tehtävien avulla. Kuulostaa äkkiseltään hyvältä, mutta tässä eteen tuli se ongelma, että korjatessani hevosta väärästä käyttäytymisestä rankaisin sitä todellisuudessa omista virheistäni.  Opin myös kuinka jokainen hevosen kanssa tehtävä harjoitus voi olla lähtökohtaisesti todella hyvä mikäli sitä käytetään oikein. En siis tuomitsisi tehtävää tehtävän vuoksi vaan sen perusteella kuinka se on toteutettu tai mihin sitä käytetään.

Hevonen tekee sitä mikä sitä eniten hyödyttää ja jos esimerkkinä puristaa paljon polvilla on hevosella käytännössä mahdotonta ja epämukavaa liikkua hienosti eteen ja rintakehää ylös nostaen. Mielestäni tällöin on hevosen kannalta parasta keskittyä korjaamaan ratsastajaa, jonka kautta hevonen korjautuu kuin ”itsestään” eikä niinkään estää hevosta kertomasta minnepäin ratsastaja vinksottaa satulassa tai puskea hevosta lisää epämukavaan tekemiseen. Ongelmahevosten kanssa, kun mielikuvat ovat vahvat sekä hevosella, että ratsastajalla on kuitenkin tärkeää poistua omalta mukavuusalueeltaan ,koska vain sillä tavoin voi kehittyä ja oppia uusia asioita. Kehotietoisella ratsastamisella siis tarkoitettiin kaikkia niitä pienen pieniä asioita, joilla vaikutamme hevoseen kokonaisuutena eikä vain istuntaan. Tätä ajatusta silmällä pitäen Mia on opettanut meitä Attilan kanssa kuinka hevosen mielentilaa ratsastuksessa voidaan muuttaa ja miltä muutoksien tulisi tuntua satulaan. Olen huomannut kuinka kokonaisuuden balanssiin saattaminen syventää suhdettamme hevosen kanssa ja avaa ulottuvuuksia mitä en aikaisemmin ollut kokenut.

Kuten aikaisemmasta tekstistä luitte on meillä ollut useita ongelmia päällekkäin hevoseni kanssa. Terveysongelmat sekä niiden kautta tulleet inhottavat mielikuvat ja opit, joiden korjaamiseen kuluu kokonaisuutena paljon aikaa. Olemme tyytyväisiä siihen, että on valmentaja, joka ymmärtää milloin hevonen ei viitsi tehdä asioita ja milloin se ei pysty tiettyyn tehtävään sekä antaa aikaa ratsastajalle sisäistää asiat omassa tahdissaan kehon kautta.

Aikaisemmin mainitsin myös siitä kuinka opin tulkitsemaan hevosen liikettä satulassa. Kuinka moni todellisuudessa tuntee sen, kun hevonen liikkuu niin sanotusti oikeinpäin? En minä ainakaan tiennyt millä hetkellä selkä nousi tai milloin hevosen liike oli laadukasta. Kaikki se on harjoiteltavissa ja meidän kohdalla siihen tarvittiin ihminen, joka pystyy näkemään muutokset maastakäsin ja kertomaan ne hetket ratsastajalle, jolloin ratsastajan on helppo palata siihen miltä oikeanlainen liike tuntui. Samalla tavalla Attilan kaltainen hevonen voitiin opettaa liikkumaan ja tarjoamaan itse liikettä ”oikeinpäin”. Merkkaamalla hänelle kohdat ratsastuksessa jolloin myös hevonen tiesi hakeutua haluttuun muotoon. Koen, että ratsastamisesta on tullut hevoselle myös huomattavasti mielekkäämpää, kun kaikki tehtävät yhdessä ovatkin mukavia temppuja.

Palaamisiin! Oivallusten täyteisiä aikoja juuri sinulle!

 

Terkuin Iiris

3/9 Ratsastatko vai matkustatko?

Tuntuuko siltä, että sinä joudut ratsastamaan hevostasi? Ja, että vain aktiivisilla hevosilla on oma moottori ja laiskoja pitää potkia eteenpäin? Minusta myös tuntui tältä ja uskoin kyseiseen mielikuvaan, koska olin punnertanut hevosta eteenpäin pohkeella koko yhteisen taipaleemme ajan neuvojen mukaan. Joskus saimme tulosta aikaiseksi, mutta se usein tuli vasta kun omat jalkani olivat jo maitohapoilla pitkän yrittämisen jälkeen. Sillä etten ole tiennyt kuinka käyttää kehoani tai mitä viestin hevoselle tekemisilläni olen saanut hevosen kulkemaan entistä tahmeammin ja kokonaisuudessaan liikkuminen on aiheuttanut mielipahaa kummallekin osapuolelle. Ei ratsastamisen kuulu mielestäni olla kova urheilusuoritus.

Mitä sitten tarkoittaa se, että hevosella on oma moottori?

Olen oppinut, että hevosen oman moottorin aktivointiin voidaan pureutua monelta eri näkökannalta. Paneudun tekstissäni nimenomaan niihin näkökulmiin mitä kautta meidän kohdallamme lähestyttiin asiaa. Tässä tapauksessa ensin korjattiin ratsastajan istunta sellaiseen asentoon, ettei se vaikeuta hevosen oikeaoppista liikkumista ja sitten lähdettiin muuttamaan hevosen mielikuvia liikkumisesta niin, että se haluaa tarjota asioita meille mielellään.

Ratsastajana minun kehossa ensimmäisenä keskityttiin muuttamaan istuntaa niin etten puskisi hevosta eteenpäin ja vaikeuttasi hevoseni liikkumista näin kokonaisuudessaan. Käytiin läpi eri raajojen ja kehon osien oikeaoppista liikettä ja sitä millainen liike on hyvä suhteessa hevoseen. Silmällä pitäen sitä, että yhdessä tekeminen on myös hevoselle mahdollisimman helppoa. Toisin sanoen hevosen tulisi itse ylläpitää askellajia rennosti ja pienin avuin tarjota haluamaamme muotoa tai liikenopeutta/hitautta. Lisäksi tekemisen tulee olla KIVAA kummallekin ja sellaista ettei ”ihanne tilanteessa” ratsastaja näyttäisi tekevän mitään satulassa. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole pienin avuin puuduttaa hevosta ja saada tekemisestä tylsää vaan saada hevoselle ajatus, että avut toimivat merkinannon tavoin ja hevonen tarjoaa niiden perusteella asioita kuin temppujen lailla ( Hevonen: Tää on maailman siisteintä! Mitä tehdään seuraavaksi? :D). Opin heti alkuun myös kuinka ohjat ja jalat ovat viimeisimpiä muistuttamisen keinoja hevoselle.

Kaikki lähtee omasta istunnasta ja siitä millaista liikettä tai askellajia pyydämme kehollamme. Jos hevonen ei reagoi istuntaan on se opetettava siihen mitä mikäkin merkki tarkoittaa. Olen tosin todennut hevosten kohdalla joita Mian opissa pääsen ratsastamaan, että suurin osa asioista on hevosilla sisäänrakennettuna ja kun vain annamme suunnan ja tilaa kaikki toimii ajatuksen voimalla. Mielestäni istunta ja kehon käytön korjaaminen tulee jokaisella ratsastajalla omalla tahdillaan. Ei pidä piiskata itseä siitä, ettei tiedä asioita ennestään, koska olemme kaikki täällä oppimassa ja kaikki asiat tulevat ajallaan. Olenkin Mialle kertonut, kuinka joskus seuranneena hänen pitämäänsä valmennusta toiselle ratsukolle, olen todennut itselleni etten tajunnut kyseisestä harjoituksesta (itse tehdessäni samaa) hönkäsen pöläystä. Sitten kuitenkin käy niin, että juuri sillä hetkellä, kun se minun kohdalla on oikea hetki, harjoitus avautuu ja ymmärrän mitä valmentaja tuolloin tarkoitti. Sen lisäksi, että on kyse mielikuvista on kehomme myös oppinut toimimaan satulassa tietyllä tavalla. Se, että kehoa korjataan tutusta oikea oppisempaan asentoon tuntuu aluksi jopa pöljältä, koska keho ei tunne olevansa tasapainossa uusien oivallusten kanssa. Alkuun myös me haimme Attilan kanssa yhteistä säveltä ja huomasin kuinka ihmeissään hevonen oli, kun tuli päivä, jolloin ristiriitaiset signaalit ratsastajalta alkoivat vähentyä ja hevonenkin pystyi huokaisemaan. Voitte vain kuvitella omalla kohdallanne jos samaan aikaan käsketään tekemään jotain ja kuitenkin keho antaa viestiä, ettei saisi tehdä tai jopa estää liikkeen.

Hevosen näkökulmasta omaa moottoria käynnisteltiin tekemällä harjoituksia ympäristössä, jonne hevonen ei yhdistä huonoja mielikuvia. Tärkeintä oli alkuun vain hakea mielekäs ja hevosen mielestä paras vauhti ja askellaji ja pääsimmekin Attilan kanssa revittelemään sydämemme kyllyydestä. Sen lisäksi, että mielikuvat muuttuvat hevosella eri ympäristössä voidaan kasvattaa myös lihaskuntoa, joka auttaa hevosta liikkumaan helpommin tulevaisuudessa ympäristössä mihin liittyy huonoja mielikuvia. Tällöin vaikealta tuntuva ympäristö saa uuden ulottuvuuden, kun lihaskunto onkin helpottamassa harjoituksia. Samalla ratsastajana sain itse suuria oivalluksia siitä miltä tuntuu, kun hevonen työskentelee omalla moottorillaan. Kokemukset helpottavat minua tulevaisuudessa tunnistamaan hienoja hetkiä ratsastuksessa ja voin kiittää hevosta vieläkin perusteellisemmin toivotuista asioita.

Yhdistämällä hetket, kun hevonen tekee toivotussa mielentilassa toivottuja asioita, uuden ympäristön (johon ei kytkeydy mitään aikaisempia mielikuvia) sekä ratsastajan keholliset muutokset, saadaan hevonen yhdistämään vanhaan asiaan positiivisia ja uusia mielikuvia. Tästä seuraa se, että hevonen oppii pois vanhasta tavasta ja pääsee eroon pään sisäisistä möröistä.

Palaan tulevissa teksteissä tarkemmin myös hevosen ja ihmisen oppimiseen sekä siihen kuinka paljon opitut mielikuvat meihin ratsukkona vaikuttavatkaan.

Ihania treenihetkiä sinulle ja hevosellesi!

Aurinkoisin terveisin

       Iiris

4/9 Mielellään

Miten keho ja mieli ovat yhteydessä toisiinsa? Ja miksi se mitä ajattelemme on niin tärkeää myös ratsastuksessa? Siinäpä vasta kysymykset mitkä kiehtovat itseäni todella paljon. Ensimmäisenä asiana mieleeni juolahtaa se, kuinka läsnäolon voima vaikuttaa hevoseen meidän kehon kautta ratsastajana ja tarkoitan läsnäololla sitä, että kaikki fokus on hevosen kanssa tekemisessä ja siinä mitä meidän ja hevosen kehossa tapahtuu. Läsnäolo myös antaa hyvän mahdollisuuden hevoselle kertoa meille informaatiota ratsastustilanteesta sekä muita asioita sen ympäriltä elämästä mitkä voivat jäädä perus arjessa helposti huomaamatta. Itselleni on tärkeää, että pystyn jättämään kaikki ulkopuoliset mieltä askarruttavat asiat pois ratsastustilanteesta ja vähitellen opetella keskittymään hevosen antamiin viesteihin. Koenkin ettei kehotietoisesti pysty edes ratsastamaan jos itsellä ei ole ajatus mukana siinä mitä tekee ja, että kaikki mitä ajattelemme siirtyy hevoseen tavalla tai toisella. Usein jos omat ajatukset harhailevat tai en saa kiinni valmentajan antamasta tehtävästä mielikuvan avulla teen vaan jotain epämääräistä. Minulle henkilökohtaisesti kaikkein opettavaisinta on ollut nyt huomata se, että heti saadessani tehtävän tekemisen ja lopputuloksen pikakelauksena verkkokalvoilleni tehtävä alkaakin yhtäkkiä onnistua.

Mian opissa ratsastaessa olen huomannut, kuinka merkittävästi hän erottuu valmentajista sillä, että on opetellut käyttämään valmentaessaan mielikuvia sekä viestimään ratsastajalle asioita niin, että ne siirtyvät helposti ratsastajan kehoon ja siitä hevoseen. Kehommehan tekee paljon asioita tiedostamattamme. Sen lisäksi, että mielikuvilla voidaan vaikuttaa kaikkeen tekemiseen voimme myös korjata mieleen opittuja ”harhoja”. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi itse istuin aavistuksen vinossa vasemmalle alkuun ja kun keho oli ottanut sen asennon omakseen, oli myös mieli sitä mieltä, että istun suorassa. Korjatessamme istuntani suoraan oli hetken aikaa todella outoa olla satulassa (otimme tästä kuvia myös itseni vakuutteluun), koska koin olevani epätasapainossa. Pikkuhiljaa mieli kuitenkin hyväksyi ajatuksen uudesta tavasta ja pääsimme työstämään samalla tavoin toisia osa-alueita.  

Henkilökohtaisesti on mahtava huomata kuinka asiat tapahtuvat, kuten esimerkiksi vain ajattelet vaikkapa laukannostoa ja sillä hetkellä hevonen nostaa laukan kuin taikaiskusta tai mietit hitaita, laadukkaita liikkeitä ravissa ja yhtäkkiä hevonen alkaa venyttää askelta taas käytännössä ilman mitään tietoista apua. Monesti olenkin tunnilla kuullut kuinka Mia on pyytänyt minua sulkemaan silmät, jolloin kehon kaikki ylimääräinen toiminta vähenee ja on helpompi keskittyä hevosen liikkeeseen. Samalla tavoin, kun ratsastaja vaikuttaa tiedostamattaan hevoseen, kulkee hevonen myös mielikuvien saattelemana. Attila muun muassa ehdollisti pelkästään varusteiden pukemiseen aikaisemmin sen, että ratsastaminen sattuu ja sitä tulee vältellä parhaansa mukaan. Siinäkin tilanteessa on vaikea päätellä onko kyseessä kipumuisti vaiko todellinen kiputila. Hevonen kuten ihminenkin oppii siihen mikä tilanne jännittää tai sattuu ja mielestäni mielikuvat ja ”rajojen ylitsepääseminen” ovat merkittävässä roolissa. Voidaan ajatella, että siinä vaiheessa, kun hevonen muuttaa omaa mielikuvaansa tehtävästä tai liikkumisesta se tunne-ehdollistuu uudelleen siihen kyseiseen hetkeen.

Lisää mielen matkoista ja meidän treeneistä tuonnempana! Aurinkoisia päiviä!

 

Terkuin iris

5/9 Ota mielentilasta koppi

Hei, tällä kertaa palaan vauhdikkaampiin tunnelmiin ja kokoan yhteen niitä oivalluksia mitä minulle on tullut kesän aikana erityisesti, kun olemme treenanneet Attilan kanssa tallimme pihaympäristössä sijaitsevalla ovaalin muotoisella radalla. Olemme jumpanneet siellä alusta alkaen, koska kuten aikaisemmin kerroin hevosellani on ollut todella vahvoja tunne-ehdollistumia ikävällä tavalla liikkumiseen. Paikanvaihdos maneesista radalle onkin tehnyt ihmeitä ja olemme pystyneet muokkaamaan mielentilaa uskomattoman nopeasti. Heti ensimmäisillä kerroilla selvisi, että täysillä rataa ympäri revittely oli hevoselleni todella mieluista. Jos hän olisi saanut jäädä yksin treenaamaan olisi rata vain pölissyt jalkojen alla, kun hevonen painattelee tuhatta ja sataa ympäri.

Millainen teidän hevonen on, kun se on energinen? Juoksutatteko hevosta ennen ratsastusta? Minä olin aina aikaisemmin lähtenyt ratsastamaan ajatuksella ”täytyy juoksuttaa enimmät höyryt hepan päästä ennen todellista työskentelyä”. Näin jälkeenpäin tuntuu itsestäkin hassulta se, miksi halusin tietoisesti hukata tuon hetken ja väsytin hevoselta innostuneen asenteen ja energian jo alkumetreillä. Nyt sain kuitenkin aivan uudenlaista näkökulmaa asiaan. Me lähdettiin Attilan kanssa Mian ohjeilla tekemään radalla sitä, että kun oli energiaa niin sitten vain suunnattiin se oikeaan paikkaan. Hevonen kyllä kertoi hyvin selvästi, kuinka kivaa oli ”höyryissä” tehdä töitä ja kun palkinnoksi vielä pääsi päästelemään niin kovaa kuin kavioista pääsi. Sain satulaan hyvin nopeasti merkittäviä oivalluksia, jotka ovat auttaneet minua treeneissä myös sen jälkeen. Ensimmäistä kertaa sain kiinni siitä miltä hevonen tuntuu alla silloin, kun se työskentelee rehellisesti itse. Mieltä avaavaa oli myös huomata kuinka paljon oma asenteeni vaikuttaa Attilan työskentelymotivaatioon. Jos ratsastajana olen toisina päivinä löysä eikä todellisuudessa itsellekään ole aivan selvillä mitä hevoselta haluan ollaan kumpikin hakoteillä. Tämän vuoksi olemme keskittyneet lähiaikoina erityisesti täsmällisiin pyyntöihin ja siihen, että minun mieleni pystyy ”jämäköitymään” tarvittaessa. Jämäköityminen ei tässä tilanteessa tarkoita hevosen pieksämistä tai kovistelua vaan sitä, että vie pyynnön oikeasti reaktioon asti. Näin pystyn itse myös välttämään turruttamasta hevostani uudelleen vaikkapa pohkeeseen. Oli hauska huomata, kuinka hevoseni olikin taitavampi kuin koskaan osasin kuvitella. Emme muun muassa olleet koskaan nostaneet laukkaa käynnistä ja radalla se alkoi sujua jo muutaman hyvän toiston jälkeen. Olin ihmeissäni! Eikö laukanvaihdot ja nostot käynnistä olekaan pitkän treenin takana?

Olen huomannut tämän kesän myötä valmennuksissa myös sen, kuinka palkinto hevoselle pitäisi olla sille erityisen mielekästä, jotta se motivoituu. Radalla Attila pitää erityisesti revittelystä ja näin ollen käytettiin me myös sitä hyödyksi. Vähän aikaa aktiivista työskentelyä ja sitten täysillä eteenpäin. Todellisuudessahan hevonen osaa jo luonnostaan tehtävät mitä pyydämme, kun vain opetamme merkin saamme ne motivoitumaan tekemään niitä myös meidän kanssamme.

Toivon, että olet saanut valmennuspäiväkirjastani ideoita ja uusia ajatuksia harrastamiseen hevosesi kanssa. Koen päiväkirjan kirjoittamisen itselle myös tietynlaisena oppimisen vaiheena. Useinhan sanotaan, että asia jää parhaiten mieleen, jos sen kertoo mahdollisimman pian oppimistilanteen jälkeen eteenpäin. Tätä ohjetta yritän itse parhaani mukaan toteuttaa ja toivonkin, että jos sinulle herää kysymyksiä treeneistämme voit halutessasi laittaa viestiä.

 

Aurinkoista syksyn odotusta 

 

Iiris

6/9 Ilman varusteita

Olen kertonut teille aikaisemmin paljon teksteissäni istunnallisista asioista siitä näkökulmasta, kuinka olemme Attilan kanssa niistä oivalluksista hyötyneet. Hauskaa on, että lähiaikoina olen opittujen asioiden tiimoilta huomannut, että mitä pidemmälle kehotietoista ratsastusta viemme sitä merkityksettömämmiksi erinäiset varusteet tulevat meidän kohdallamme. Saas nähdä olemmeko kohta kokoajan varusteetta. :D

 Tässä taannoin olimme menossa Mian kanssa liikuttamaan hevosia ja ajatuksena oli tehdä ratsain asioita Attilan kanssa. Keskustelun lomassa jokin aivopieru toi idean, että hyppäisinkin selkään tällä kertaa ilman varusteita. Siispä tuumasta toimeen ja selkään! En sanonut Mialle mitään, mutta edellinen kokemus hevoseni kanssa varusteetta oli ollut edellisellä tallilla, jossa hyppäsin selkään ratsastuksen jälkeen ja huomasin kuinka minulla eikä hevosellani todellakaan ollut minkäänlaista yhteistä ”säveltä”. Se kerta oli kuin hauskasta komedia kohtauksesta, jossa hevonen kiikuttaa kuskia johonkin suuntaan ja ihminen esittää ohjailevansa vaikka todellisuudessa yrittää vaan pysyä kyydissä. Edellisestä kerrasta huolimatta nielin ajatuksen ja kapusin selkään.

Alkuun olin hieman hämmentynyt, koska tuntui kuin olisin ajanut autoa ilman rattia ja silti oli tunne, että hevonen on aivan erilainen kuin edellisellä varusteettomalla ratsastus kerrallani, sillä Attila oli todella innoissaan tästä uudesta ideasta! Ihan alkuun minun oli unohdettava pään ohjaaminen ja luotettava siihen, että voin olla selässä yhtä rennosti kuin varusteiden kanssa sekä keskityttävä siihen mitä kehossani tapahtuu. Tässä tilanteessa otettiin mukaan sentään kaulanaru jolla Attilalle yhdistettiin istunnasta tulevia apuja siihen kuinka niihin täytyisi reagoida. Teoreettisesti kun miettii niin jos hevonen toimii varusteilla istunnalla olettaisi sen toimivan myös ilman varusteita. Todellisuudessa se voi olla hevoselle hyvin hämmentävää, että varusteet jätetään pois, jonka vuoksi olisi hyvä käydä läpi perusasiat kuten mitä istunnan pidäte tarkoittaa, koska ainakaan itselleni ei ole yhdentekevää pysähtyykö hevonen ilman varusteita pyynnöstäsi vai ei. Kun sinulla ei ole selässä  mitään välineitä millä kontrolloida hevosta on hyvin avaavaa huomata se mitä teet. Kuinka hengität, istut, mihin katsot ja mitä mielessäsi liikkuu. Pidätteiden täsmällisyys ja siirtymisien laatu myös korostuu.

 Treenin edetessä harjoiteltiin takaosan käännöksiä sekä ravin lisäystä ja kokoamista ja huomasin, että kun Attila vaan hoksasi mistä on kyse se olisi halunnut tehdä tehtäviä ihan mielinmäärin. Jos jokin asia oli hevosen vaikea ymmärtää tuli apu aina maasta, joka sitten yhdistettiin selästä tapahtuvaan pyyntöön. Tälläkin kertaa hevosen mielentilaa työskentelyn suhteen muokattiin nameilla selästä palkaten ja loppua kohti palkkaus väliä pidennettiin. Olen oppinut kuinka tärkeää on se, että hevonen työskentelee omalla moottorillaan ja on innoissaan yhdessä tekemisestä. 

Nyt kun olemme treenanneet useamman kerran ilman varusteita alan saada kiinni kehityksen todellisesta nopeudesta. Vaikeilta tuntuvat ”GP-tehtävät” eivät olekaan mikään maata mullistava vuosien työn tulos. Toki ne vaativat hevoselta lihaskuntoa, jotta ne pystytään kestävyyden kannalta suorittamaan laadukkaasti, mutta toisaalta jokainen hevonen osaa ne jo luonnostaan. Opetetaan vain tehtävälle merkki ja nostetaan lihaskuntoa sen suorittamiseen.

Minusta Mian valmennuksissa on hedelmällistä käydä ihan senkin vuoksi, että hän pilkkoo omaa uskomusjärjestelmääni joka kerta! Esimerkkinä vaikka viimekerran kokoamiseen liittyvät harjoitukset. Olin kuin halolla lyöty, koska minun ajatusjärjestelmässäni tällaisia asioita joudutaan treenaamaan vuosia. Toisin on tämän valmentajan opissa. Hevonen voi oppia  pyörimään paikallaan spiniä niin, että ratsastajalla on kädet kohti kattoa vaikkapa vain muutaman toiston jälkeen.. 

Kiitos Mia isosta panostuksesta meidän eteen! 

Treeni iloa kaikille!

Terkuin Iiris ja Attila

7/9 Jännittävät asiat

Voidaanko tai annetaanko me itsellemme oikeus päättää toisen eläimen puolesta mitä saa pelätä ja mitä ei? Ajattelen, että kaikki määrittelee omat eettiset rajansa harrastamiseen. Ajatus siitä, että hevonen pelkää maneesissa kuollakseen esimerkiksi peilejä kertoo mielestäni enemmän siitä, ettei asiaa ole hevoselle sen koommin esitelty ja oletetaan sen ”sopeutuvan”, koska me emme itse koe peiliä pelottavana asiana. On hyvin mahdollista, että meille arkipäiväiset asiat eivät ole hevosen maailmassa samanlaisia asioita, koska olemmehan eri lajien edustajia. Mielestäni kaunis ajatus on näyttää hevoselle ensin paikat missä aiotaan treenata ja tehdä muuten asioita yhdessä ennen kuin hypätään selkään ja aletaan vaatimaan käyttäytymistä. Ja kun pikkuhiljaa hevonen alkaa yleistää sitä, että on turvallista olla missä vain keskittyneenä ihmiseen eikä tarvitse kyttäillä ympäristöä niin rentous tulee osaksi arkea ja kaikkea tekemistä. Tottakai järki päässä tässäkin asiassa siinä mielessä ettei me voida kesken kisaradan tulla satulasta alas ja mennä näyttämään uuden väristä sateenvarjoa vaan sellaiset asiat hoidettaisiin kuntoon ennen kisaradalle astumista eikä hevosta rangaista kyseisestä käytöksestä, koska se ei taatusti ”*ittuile” tai ”kosta” vaan saattaa oikeasti pelätä uuden väristä tai muotoista asiaa.

Olen myös valmennusten myötä oivaltanut kuinka hevosen reagoiminen jännittäviin asioihin voi kertoa monestakin eri asiasta päällekkäin. Voi olla, että hevonen on esimerkiksi oppinut tietyn mielentilan asiaan liittyen, ihminen on epäselvä tai jännittyy itse tai kiputila nostaa reagointi tasoa. On toki varmasti paljon muitakin asioita, mutta tässä muutama esimerkki.

Esimerkkinä minun hevonen on selvästi oppinut jännittämään, kun sitä kootaan ratsain ja jännittyminen taas nostaa reagointi tasoa. Näin ollen jos Attila kulkee jännittyneenä on hyvin todennäköistä, että se myös saattaa singota mihin tahansa suuntaan tai alkaa kyttäillä ympäristöä. Jollain hevoselle pelkkä ohjan käyttäminen saattaa aiheuttaa paljon ikäviä muistoja ja siksi esimerkiksi kipumuistin kautta reagoi myös vanhoihin paikkoihin tai ratsastamiseen säikysti tai jännittyen. Kun pakettiin lisää vielä sen, että ratsastajalla itsellään on jokin huono muisto tai tunne-ehdollistuminen tilanteeseen ja jännittyy itse satulassa niin kokonaisuus voi olla hyvin räjähdysaltis. Uskoisin hevosen miettivän ratsastajan jännittyessä vaihtoehtoja siitä, mitä myös hänen kuuluisi jännittää kun kuskikin panikoi. Viimeisenä mutten vähäisimpänä väittäisin, että kaikkein vaikeimpana havaita on kiputila ja kipumuisti. Oman hevoseni kohdalla olen valmennusten myötä huomannut myös sen kuinka tiukassa kipumuistista ylipääseminen hevoselleni on ollut. Hevonen selvästi kokee myös tietynlaisen ”ahaa” elämyksen aina, kun pääsee ylittämään omat rajansa. Voi olla yksinkertaisuudessaan, että se ei käytä selkäänsä tai takapäätä ”oikein” siksi ettei se ole saanut kokemusta siitä ettei sillä tavoin liikkuminen enää satukaan. Samoin kun me ihmiset saatamme varoa vaikkapa leikattu jalkaa vielä pitkän aikaa tiedostamatta parantumisen jälkeen.

Kipumuistin ja todellisen kivun kartoittamisessa mielestäni on ihan mieletön apu maastakäsittelystä. Mehän voimme pyytää hevosta suorittamaan kipumuistin laukaisevia asioita ensin esimerkiksi irtityöskentelyssä tai narun päässä, jolloin hevonen itse menee omien rajojensa yli ja sen jälkeen liittää sama ajatus ratsastukseen. Tai vastaavasti saadaan kiinni niistä jumissa olevista paikoista tai todellisesta kivusta. Haastavaksi asian tekee se, että kipumuisti voi olla usein niin tiukassa ettei saa selvää onko kyseessä muisto vaiko ihan todellinen kipu.

 

Mahtavia treenejä juuri sinulle!

Terkuin Iiris

8/9 Ratsasta hevosta

Aikaisemmissa valmennuksissa olen kuullut monesti sanottavan ”ratsasta se rennoksi” tai ”ratsasta sitä hevosta”, mutten kuitenkaan ole saanut tarkasti kiinni siitä mitä noihin lauseisiin oikeasti sisältyy. Mitä siis tarkoittaa ratsastaa hevosta matkustamisen sijaan? Ja millainen on oikeasti rento hevonen? Nämä ovat mielestäni hyvin laajoja käsitteitä joihin yhtä ja ainoaa oikeaa vastausta tuskin on olemassakaan.

Minun mielessäni on ennen ollut ajatus, että päätän suunnan ja hevosen askellajin sekä vähän muotoa ja se tarkoittaisi ratsastamista ja näin olenkin tehnyt koko ikäni. Huomasin Mian valmennuksessa, ettei asia ehkä kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Ei se, että kiskomme hevosen johonkin muotoon tai päätämme suunnan tee hevosesta meidän kanssa yhtä. Ei me silloin voida muuttaa aikomusta askeleiden sisällä rennosti. Tällöin hevonen on mielestäni meille väline harrastamiseen ja nimenomaan meidän harrastamiseen, kun vastakohtana kommunikointi voisi olla molemminpuoleista. Miten paljon oma hevoseni onkaan opettanut nyt lähiaikoina itselleni läsnäolosta ja siitä mihin asioihin pitää erityisesti kiinnittää huomiota. Niitä asioita kannattaa kuunnella ja varsinkin jos treenaa paljon yksin. Oivalsin asian sitä kautta, kun hevoseni olisi halunnut keskittyä maneesissa uusiin muuttuviin asioihin ympäristössä sen sijaan, että olisimme pystyneet jatkamaan rennosti tekemistä vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Ymmärsin kuinka se, että pystyy asettamaan hevosen jokaisen askeleen laadun, rytmin, hitauden/nopeuden sekä suunnan on ratsastamista. Niin, että kaikki palaset asettuvat kohdalleen ja tulee tunne, että voin muuttaa mitä vain milloin vain ja missä askeleessa tahansa. Ja sen lisäksi, että pystyy muuttamaan on se myös helppoa hevoselle ja ratsastajalle.

Mistä sitten tiedämme, että hevonen suorittaa rennosti asioita? Siinäpä vasta suuri ajatus mihin ei lienee ole oikeaa vastausta, kun emme voi pyytää hevosta kertomaan milloin on itse täysin rento. Olen treenien myötä huomannut, kuinka paljon hevosen rentous tuntuu liikkeen laadussa selkään ratsastajalle. On hyvin selvää, että jännittynyt hevonen ei pysty suorittamaan liikettä yhtä kauniisti ja puhtaasti kuin mitä rento hevonen. Rento hevonen keskittyy ratsastajaan ja liike ikään kuin imaisee ratsastajan mukaansa. Rento hevonen ei nälvää kuolaimilla (ole levoton suusta) tai pure kuolaimeen kiinni eikä kulje lihaksistolta jännittyneenä tai luotiviivan takana. Se tarjoutuu kohti kättäsi hakien pehmeää tukea niin, että leuan lisäksi kaikki muutkin osat hevosessa rentoutuu. Olisko vähän mahtava ajatus, jos hevosta ei tarvitsisi ratsastaa rennoksi vaan se olisi sisäistänyt kyseisen mielentilan aina ratsastamiseen alusta alkaen. Sen ei tarvitsisi  jännittää sitä milloin ratsastajan käsi repäisee ohjasta tai kylkeen tulee yllättävä raipanisku tai kannus. Ensimmäisestä pyynnöstä alkaen merkit olisivat selvät hevoselle.

Oman hevoseni kohdalla olen huomannut, että rentoutta kaikkiin tilanteisiin aina taluttamisesta ja irtityöskentelystä ratsastamiseen asti lisää selkeät rajat. Kun hevonen tietää mitä saa tehdä ja mitä ei on harrastaminen kummallekin osapuolelle mielekkäämpää. Tällöin hevonen ei joudu elämään jatkuvassa ristiriidassa sen kanssa, miten tulisi käyttäytyä. Ajatuksen taustalla on tottakai se, että kerrotaan kieltämisen jälkeen heti mitä käytöstä haluamme lisää.

                         

Talvisin terkuin

Iiris

9/9 Temppuja selästä

Olen aikaisemminkin puhunut namipalkkojen käytöstä meidän matkalla Attilan kanssa. Lähiaikojen treeneissä niiden merkitys on erityisesti korostunut, kun huomasimme kuinka hevosestani löytyy aivan uusi vaihde namipalkan mukaan ottamisen myötä ja miten nopeasti suhteessa treenikertoihin asiat etenevät.

En väitä, että nami palkkaaminen/positiivinen vahvistaminen olisi välttämättä kaikkien ratsukoiden juttu ja onkin selvää, että aiheen tiimoilta saa paljon hankaluuksia aikaiseksi jos ei tiedä mistä on palkkaamassa ja kuinka asiassa edetään. Haastan silti ihmisiä tutustumaan aiheeseen ja siihen mitä kaikkea palkkaamisella voidaan saada aikaiseksi. Esimerkiksi omissa treeneissämme olemme Mian kanssa muokanneet mm.  Attilan halua liikkua eteenpäin, koota eri askellajeissa, nostoja ja askellajien laadukkuutta. Koen, että vain taivas on rajana mitä haluaa opettaa eikä hevosista tule törkeitä päälle tulevia namihirviöitä jos asioita mietitään vähän ennen kuin tehdään. 😊 Kun hevosen koulutuksessa käytetään namipalkkaa lisänä on hyvä huomioida ajoitus ja kriteerin nostaminen mistä olemmekin jo aikaisemmissa teksteissa puhuneet. Helposti voi vahingossa opettaa esimerkiksi liikkeen lisäämisen tai kokoamisen sijaan pysähtymistä. Sekään ei haittaa, koska hevonen oppii nopeasti uuden tavan, kun emme vain ala vahvistamaan ei haluttua toimintaa tietoisesti. Keskity siis siihen mitä olet opettamassa ja pilko asia osiin. Sen jälkeen, kun hevonen yrittää ensimmäistä kertaa oikeaa -anna palkka. Hyvin yksinkertaista, mutta silti niin moniulotteinen asia.

Tempuille jotka ei kuulu ”perusratsastukseen” opetetamme aina eri merkit ratsastajalta tai maastakäsin, jotta ne ei sekoitu muihin ratsastusta avustaviin apuihin. Me esimerkiksi opeteltiin pyörimään Attilan kanssa paikallaan ympyrää niin, että ratsastajan kädet on kohti kattoa (siitä lisää tuonnempana miksi tämä oli niin hyödyllinen) ja merkkinä tehtävään toimi etulapaan koputtaminen kengän kärjellä. Ihan mieletön tunne, kun muutaman toiston jälkeen hevonen osaa tehtävän ja tekee sen mielellään!

Ajatuksena tuli mieleen, että olispa mahtava, kun kouluratsastuskisoissa olisi freestyle-luokka jossa ei suoritettaisikaan perinteisiä kouluratsastusliikkeitä vaan hevoselle vois opettaa ihan omia kuvioita ja saataisiin herätettyä ajatuksia siitä kuinka monipuolista hevosten kanssa harrastaminen on ja kuinka fiksu eläin on kyseessä.  Ajattelen itse nykyään, että jokainen pyyntö tuo mukanaan oman tempun. Esimerkiksi laukannostosta voi myös tehdä hevoselle ”jee ihan parasta” -ajatuksen, jolloin se tekee sen mielellään ilman runttaamista ja pakottamista.

Meidän treenit ei ole noin ylipäätään vakavia tilaisuuksia. Saa tehdä virheitä ja saa vahingossa opettaa hevoselle ihan eri jutun mitä oli tarkoitus. Sitten vaan opetellaan opettamaan oikea käytös tilalle. Tuntuu, että oman hevosen lisäksi saa työkaluja myös muiden hevosten treenaamiseen ja pääsee kiinni niihin ristiriidan tai ongelmien ketjuihin mitä hevosmaailmassa paljon valitettavasti esiintyy. Pysytään siis aallon harjalla ja jatketaan opiskelua ja hevosten kuuntelemista.

Mahtavaa päivää!

Terkuin iris