15. maalis, 2017

TAKINKÄÄNTÄJÄ

 Olen -74 syntynyt hevoskouluttaja, kotoisin Forssasta. Olen kouluttanut hevosia ensimmäisen kerran vuonna -95. Koulutukseen tuli silloin pakollinen tarve, oman huonokäytöksisen ponin ansiosta. Homma osui johonkin sisimpään ja sille tielle jäin. Vuonna 1995 maastakäsittely oli vasta rantautumassa Suomeen ja homma oli suurelle yleisölle lähinnä vitsi. Sain aika useita silmienpyörityksiä ja hymyileviä katseita kertoessani innoissani maastakäsittelyn eduista.

 

Olen aina ollut sellainen oman tien kulkija, enkä niin kamalasti ole välittänyt siitä, mitä minusta tai tekemisestäni ollaan mieltä. Jos uskon johonkin juttuun, uskon. Huolimatta virnuiluista. Kuitenkin olen myös ihminen, joka haluaa ymmärtää, mitä tekee ja miksi.

 

Vuosien aikana olen kouluttautunut erilaisten kouluttajien ja opettajien opissa. Eri kouluttajilla on eri käsiala ja se on täysin ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Ajan kuluessa aloin kiinnittämään huomiota siihen, miten joidenkin kouluttajien mielipiteiden perustelu oli hyvin ymmärrettävää ja loogista. Lisäksi on ollut kouluttajia, joiden perustelu on voimakkaasti tukeutunut tieteeseen ja tutkimustuloksiin. Sitten on ollut niitä kouluttajia, joiden perustelu on rajoittunut lähinnä siihen, että ”näin on aina tehty”, ”näin se ja se tekee myös”, tai ”näinhän ne hevoset luonnossakin toisilleen tekee”.

 

Kun itse opiskelen, opettelen ensin tekniikan. Kun teen näin, hevonen tekee näin. Hyvin yksinkertaista. Opin nopeasti, että hevonen tosiaan vastaa ihmisen tekemiseen tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Uskoin vilpittömästi, että koska hevonen suorittaa vaatimiani tehtäviä, on koulutusmetodin pakko olla toimiva ja hyvä. Ja olihan se. Sain aikaan haluamiani asioita.

 

Maastakäsittely alkoi saada näkyvyyttä ja ihmisten tietoisuus vaihtoehtoisista tavoista alkoi levitä. Alkuun koin saavani hyvää palautetta. Sainhan aikaa asioita, joita hevosen omistaja ei saanut. Muutamien vuosien kuluttua kuitenkin huomasin asioiden muuttuvan. Maastakäsittelyyn oli tullut mukaan ”uusia” tahoja. Metodit alkoivat puhuttaa hevoskansaa. Sain osakseni syyttelyä pahoinpitelystä, epäeettisestä toiminnasta ja muustakin.

 

Koin syyttelyt alkuun hämmentävinä. Olinhan vilpittömästi koettanut tuoda (ja toinkin) näkyvyyttä ”kiltimmälle tavalle” käsitellä hevosia. Kun syytökset suututtavat ja satuttavat, alkaa puolustelu. Luonnollista. Suunnilleen samaan elämänjaksoon osui henkilökohtaisessa elämässä varsin raskas avioero, paikkakunnalta muutto, ja oman tallin menettäminen.

 

Tämä ajanjakso antoi toisaalta aikaa ja toisaalta jätti tyhjän päälle. Oli pakko pysähtyä miettimään mitä haluan elämältäni. Muutaman epäonnisen ”tallivirityksen” jälkeen mietin, pitäisikö jo luovuttaa ja miettiä aivan uutta alaa. Koska omat eläimet olivat muualla hoidossa ja koulutustöitä ei hetkeen ollut, oli minulla aikaa käyttää oman itseni tutkimiseen, erilaisiin tutkimustuloksiin tutustumiseen. Opettelin myös aikuisella iällä erottelemaan tervettä kritiikkiä, ilkeistä arvosteluista. Kun pääsin itse yli ajatuksesta, että olen tehnyt väärin ja joudun koko maailmalle myöntämään virheeni, aloin oivaltaa tärkeitä asioita.

 

Ihminen on erehtyväinen eläin ja oppii virheistään. Jotkut hitaammin, kuin toiset ja se on inhimillistä. Kiitän koko sydämestäni niitä tahoja, jotka ovat tätä matkaa kulkeneet kanssani ja jaksaneet ymmärtää ja myös keskustella asiallisesti aiheesta, vaikka ollaankin oltu niin sanotusti ”erileiriä”. On todella, todella tuskallista todeta ja myöntää itselleen, että suuri osa sinulle opetetusta onkin vanhanaikaista, jopa vahingollista eläimelle. Että tutkimukset pystyvät kumoamaan useita uskomiasi asioita täydeksi höpöksi.

 

 

 

Olen aika pian alkanut kehittää teknisesti oppimieni tapojen tilalle oman näköistä tapaa. Olen tajunnut, että ne asiat joita olen halunnut tehdä ”omalla käsialalla” opettajieni tavoista poiketen, ei johdu siitä, että fyysisesti en ole pystynyt tekemään sitä kuten on opetettu, tai että tällä tavalla koen saavani paremmin tulosta. Olen tietämättäni halunnut pehmentää tekemistäni vain siksi, että minusta hevonen on näyttänyt siltä, että niin pitää tehdä. Tämä on asia, joka on varmasti helppo kuitata selittelyksi, jos ei minua tunne, eikä ole arjessani ollut aktiivisesti läsnä.

 

Mitä enemmän olen tutustunut hevosen käyttäytymistä koskeviin tutkimuksiin, sitä paremmin olen ymmärtänyt tarpeeni tehdä asioita eritavalla. Tällähetkellä olen itseasiassa kovin helpottunut. Useat tutkimukset tukevat omaa ajatteluani ja tarvetta tehdä asiat kyseisellä tavalla. Ja nyt minulla on tekemiselleni perustelu! Aiemmin ainoa perustelu oli, että koska niin on opetettu tai koska minusta tuntuu siltä. Jep. Aika hatarat perustelut. 

 

Nyt voin kiittää kaikkia, jotka ovat kortensa kekoon kantaneet, myös niitä ärsyttäviä nillittäjiä viitekehysvaatimuksineen... En edelleenkään arvosta pätkääkään arvostelevaa nokittelua ja uskon, että se ajaa ihmisiä vain vakuuttelemaan entistä isommalla äänellä itselleen oman tekemisen oikeutusta. Eikä julkisella mollaamisella ja ajojahdilla ole saatu aikaan minussa mitään suurta herätystä. Itselleni nämä nillitykset ja herjat ovat arjen hauskuutuksia ja ne elävät ystäväpiirissä vitsinä hamaan loppuun asti.

 

Olen virallisesti nyt kääntänyt takkini. Käytän koulutuksessa entistä enemmän nameja, annan hevoselle entistä enemmän aikaa ja olen huomannut sen nopeuttavan edistystä ja kysyn itseltäni jatkuvasti, voisinko jollain tapaa käyttää vähemmän painetta, tehdä vähemmän.

 

En kadu omaa tietäni kouluttajana! Olen oppinut paljon, nähnyt hevosia ja tutustunut ihmisiin. Erehdysten kautta tunnen olevani entistä enemmän empaattinen ja toisen ihmisen tilanteen ymmärtävä. Tunnen omistajan tuskan epäonnistumisien, itsesyytösten ja ulkopuolisen paineen keskellä. Kritiikki, joka on tullut terveellä tavalla, on saanut minut ymmärtämään, että olen taitava kouluttaja, joka hukkaa oman kapasiteetin ja taidon vääränlaiseen tekemiseen. Ilkeä arvostelu on taattua, teen sitten niin tai näin. Sen eteen ei tarvitse vaivautua tekemään mitään.

 

Ei, en edelleenkään ole sitä mieltä, että nameilla ”ansaitaan kunnioitus”, mutta en myöskään missään tapauksessa usko, että nameilla osoitetaan olevansa ”vain ruokkija” (mitä se ikinä sitten hevosen elämässä tarkoittaakaan.)

 

Uskon, että niin kuin KAIKESSA kouluttamisessa, myös namien oikealla ajoituksella ja tavalla antaa, on valtava merkitys. Siinä mennään helposti metsikköön. Mutta, se että jotain asiaa toteuttaa väärin, ei tee metodista huonoa.

 

Olen edelleen sitä mieltä, että asiakkaalle, jolla ei ole aiheesta tirintarin tajua, on kaikki tieteellinen ”höpötys” ihan liian iso asia sulattaa. Siksi oikaisen usein ongelmien ensiavun kohdalla, saadakseni tilanteen rauhoittumaan mahdollisimman tehokkaasti. Toivon, että asiakas saa kipinän lisäoppiin ja asioita päästään sitten analysoimaan syvällisemmin., Usein niin käy, aina ei.

 

Olen nyt päättänyt aktivoida muutaman vuoden takaisen blogikirjoittamisen uudella innolla. Jaan teille fiiliksiä ja tuntemuksia näiden ajatusten pohjalta. Uusi talli, uusi koti, uusi elämä.

 

Olen nöyränä oppimiseni alkumetreillä, TAAS. Mutta olen oppinut mielestäni sen tärkeimmän. Jos on oppinut väärin, sen myöntämiseen ei kuole. Ja oppimisen alkumetreillä on aika kiva olla, taidan viihtyä tässä loppuelämäni.