23. maalis, 2017

Sopiva Kriittisyys?

 

Seurailen innolla kaikkea Suomessa ja maailmalla tapahtuvaa hevoselämää. Luen kommentteja videoihin ja kuviin liittyen, näen paljon alan mainoksia.

 

Tänä aamuna jäin mietimään, mikä on sopivaa kriittisyyttä. Kriittisyydellä tarkoitan sitä, että osataan miettiä itse, onko sanoma, kuva tai teko omasta mielestä hyvää vai huonoa, vai siltä väliltä. Että osattaisiin olla kriittisiä myös silloin, kun joku itseä vaikutusvaltaisempi taho neuvoo tai kertoo totena jotain.

 

Sopivaa kriittisyyttä on minun mielestäni se, että aina kaikessa mietittäisiin asia hevosen kannalta. Onko tämä hevoselle mukavaa, helppoa, kilttiä, kivutonta, ylipäätään mahdollista. Eikä sekään vielä riitä. Hevonen oppii kyllä laittamaan esimerkiksi niskan kauniisti nippuun ja olemaan vastustamatta vetävää kättä. Hevonen kasvattaa myös tarvittavat lihakset pikkuhiljaa siihen, että voi sellaisessa asennossa ihmistä pitkiäkin aikoja kantaa. Tottakai. Tekeminen on siis hevoselle pitkällä aikavälillä kivutonta (?), helppoa ja mahdollista.

 

Tämä on vain yksi niistä useista asioista, joita hevosten kanssa tehdään. Tämä on myös ehkä yleisin ja helpoin asia mieltää. Ja jos ihmisiltä kysytään, he ovat niskat nakelissa ratsastusta vastaan, mutta toteuttavat sitä kuitenkin sujuvasti. Syynä tähän lienee kriittisyyden puute.

 

Itse pidän ratsastutunteja. En ole opistosta ratsastusohjaajan tai opettajan papereita saanut, eikä minulla ole toistaiseksi muutakaan ratsastukseen liittyvää todistusta. Se on joillekkin kynnys kysymys ohjauksen vastaanottamiselle. Kuitenkin ohjeistan myös henkilöitä, jotka kisaavat ihan tosissaan koulua, esteitä ja kenttää. Koen itse, että jos on taito teettää hevosella yksi tehtävä, tapahtuu muiden tehtävien teettäminen lähes samalla kaavalla, huolimatta siitä onko ihminen maassa vai selässä.

 

Tänään mietin kriittisyyteen liittyen sitä, että mistä ollaan kriittisiä. Siitä, että mitä tuloksia jollain henkilöllä on kyseisestä lajista itsellään? Siitä, mikä koulutus henkilöllä on? Siitä, mitä mieltä yleisesti jostain valmentajasta ollaan?

 

Minusta kriittisyyden pitäisi liittyä siihen, miltä oman hevosen kanssa yhteistyö tuntuu. Onko hevonen alusta saakka rento ja vastaanottavainen. Onnistuuko valmentaja antamaan ohjeet juuri sinun hevoselle rentouteen ilman, että hevosta pitää ratsastaa ensin 30-45min, jotta se väsyessään yksinkertaisesti ei jaksa enää välittää.

 

Hevosen jännittyneisyys hoidetaan monesti sillä, että laitetaan hevonen ”töihin”. Teetetään siis tehtäviä, ettei hevonen ehtisi kyttäillä mörköjä. Onhan se ihan hyvä taktiikka, jos osataan teettää tehtäviä hevoselle motivoiden, auttaen hevosta tehtävän suorituksessa. Usein kuitenkin tehtävänanto on hermostuneelle hevoselle, ihmisen hermostunutta komentamista...

 

Mitä valmentajiin tulee. Joku saattaa olla lajissaan valtavan hyvä. On kerännyt kaikki mahdolliset pokaalit ja rusetit. Kuitenkaan se ei takaa sitä, että ihminen osaa olla hyvä valmentaja kaikille ihmiselle. Huippuratsastajalla saattaa olla luontainen kyky kehonsa hallintaan, oikeaan ajoittamiseen ja tilannetajuun. Kuitenkaan se ei vielä takaa sitä, että ihminen osaa siirtää tietoa ja taitoa toiselle ihmiselle.

 

Ihmiset ovat erilaisia, hevoset ovat erilaisia. Joku toinen hevonen tai ihminen voi vastata juuri kyseisen valmentajan ohjeisiin hyvin, mutta toisen ratsukon kohdalla homma ei vaan toimi.

Ihmisen pitäisi osata olla kriittinen valmennusta kohtaan, vaikka ympärillä olevat laji- ja joukkuetoverit ylistäisivät valmennusta. Kriittisyyshän ei vältäämättä tarkoita sitä, että valmennus olisi huonoa tai virheellistä!

 

Yleinen vallalla oleva käsite on se, että hevonen on ratsastusharrastusta varten ja kaikki osaa käsitellä hevosta maastakäsin. Oma ajatukseni on, että mastakäsittelyä tulee harjoitella, paineen asettamista ja etenkin paineen poistoa tulee harjoitella. Kun edellä mainittu sujuu, on selkään meno ”luonnollinen jatkumo”. Kaikki ihmisen kanssa tapahtuva aktiviteetti on hevoselle tehtävien ja temppujen suorittamista. Ei hevonen osaa erotella vaikkapa porkkanan avulla taivuttelua, sen erikoisemmaksi tempuksi, kuin laukanvaihtoa. Tehtävä mikä tehtävä.

 

Jos siis ihminen osaa asettaa oikeanlaisen, oikein mitoitetun, oikeaan aikaan poistetun avun, on aivan sama, onko ihminen selässä vai maassa. Ja tässä tämän kirjoitukseni tärkein pointti! Jos ihminen seisoo vaikkapa huojuvan tynnyrin päällä, on apujen anto hyvin epätarkkaa, koska ihminen joutuu keskittymään omaan tasapainoonsa. On varmaan sanomattakin selvää, että jos oma tasapaino selässä on huojuvan tynnyrin tasoa, on täsmällisten apujen antaminen mahdotonta. Huojuvaa tynnyri efektiä ei pelasta se, että ollaan opittu tietty jäykkä asento, jossa selviydytään tippumatta.

 

Tapaan usein ihmisiä, jotka ovat vuosikausia ratsastaneet ja kehitelleet itselleen keinon pysyä hevosen selässä ja uskovat aivan vilpittömästi siihen, että heillä on hyvä tasapaino. Surettaa se kaikki hukkaan heitetty raha ja aika. Hevoset kulkevat pää korkealla / liian alhaalla, selkä alhaalla, jännittyneenä.

 

Palatakseni kriittisyyteen. Ei ole helppoa olla kriittinen asiasta, josta ei itsellä ole paljoa tietoa. On helppoa, lähes pakollista luottaa ja uskoa ammattilaisen sanomaan. Kuitenkaan mikään koulutodistus ei takaa ammattitaitoa. Kymmenien vuosien kokemus voi olla, mutta jos koko aika on toteutettu sutta ja sekundaa, ketä se tieto hyödyttää?

 

Onko minulla joku ohjenuora, keneen luottaa ja keneen ei? Ei ole. Olen itse luottanut sokeasti valmentajiin, koska itselläni tietoa ei ole ollut. Aikaa myöden vasta olen pystynyt muodostamaan oman näkemykseni ohjeiden kelpoisuudesta. Puhutaan todella hankalasta aiheesta.

 

Yhden neuvon voin kuitenkin antaa. Olkaa kriittisiä teidän hevosesta! Jos hevosesi suorittaa tehtäviä ilman pakotteita ja näyttää tyytyväiseltä, oikeasti rennolta ja huolettomalta treenin alusta loppuun saakka, asiat ei voi olla kovin metsässä.