Blogi

25. huhti, 2017

http://www.uusimaa.fi/artikkeli/503456-uhkaava-tilanne-ratsastustunnilla

 

Blogini keskittyy tällä kertaa uutiseen, jonka otsikko herätti jo kysymyksiä omassa mielessäni. Luettuani jutun läpi, jäin miettimään hämmentyneenä, onko totta, että tänä päivänä voi ihmisillä olla tällaisia ajatuksia ratsastusharrastuksesta. Mutta voihan niitä olla, olen todistanut niitä itsekin. 

Oman ammattini puolesta
 puuttuisin, ihan ensimmäisenä siihen, totta kai, että onko kyseiset hevoset koulutettu riittävästi tehtäväänsä. Päivänselvää on se, ettei kaikkea hevosiin kohdistuvaa aktiviteettia ole mahdollista treenata ilman riskejä. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka hevonen siedätettäisiinerilaisiin pelottaviin esineisiin, liikkeeseen ja ääniin, ei itse tapahtumaan oikein voi siedättää ilman, että hevonen joutuu itse tilanteeseen. Joskus poni on menossa lasten tunnille, jossa on useita lapsia, joiden kehon hallinta on keskeneräistä. Tilannetta on todella haasteellista opetella ilman, että lapset ovat osa kokonaisuutta. Kuitenkaan ei pidä unohtaa tosiasiaa, että maailma on täynnä tilanteita ja tapahtumia, joita ei kerta kaikkiaan voi ennakoida huolellisinkaan kouluttaja.


Miten itse toteuttaisin riittävän koulutuksen? 
Siedättäisin hevosen riittävästi kaikkiin mahdollisiin liikkeisiin ja ääniin. Opettaisin hevoselle, että selässä tapahtuvaan horjuntaan ja hiukan epämääräisiin liikkeisiin ja eleisiin ei tarvitse reagoida. Opettaisin hevosille pysähtymismerkin, jonka ohjaaja voi tarvittaessa maasta käsin antaa. 

Onko nyt sitten niin, että kaikki syy oli tallin henkilökunnan, ja tunnille oli laitettu liian villi poni? Ei!

Ensinnäkin, ihmisillä on nykyisin todella vajavaiset taidot hevosten kanssa maasta käsin tapahtuvaan kommunikointiin. Jos ratsastuksenohjaajat koulutettaisiin taitaviksi irtojuoksuttajiksi ja ihmiset ymmärtäisivät kaiken oman kehon kapasiteetin, suhteessa kommunikointiin hevosen kanssa, vältyttäisiin jo suurelta osin tällaisilta onnettomuuksilta. Hevosella on luonnostaan tarve lukea kehoa. Ikävä kyllä ihmisten epäselvä ja epälooginen kehonkäyttö tukahduttaa nopeasti tämän. Hevonen väsyy ristiriitaiseen informaatioon ihmiskehosta ja lakkaa aikaa myöden välittämästä. Näin ollen itse tapaan jatkuvasti hevosia, kelle ihmisen keho on kaiken kaikkiaan vain välttämätön paha, joka yksinkertaisesti jätetään omaan arvoonsa.

Suurimman ongelman tässä tapauksessa muodostaa kuitenkin asiakkaat. Ratsastustunnin asiakkaat ja heidän 
vanhempansa/ystävänsä. Koska en itse tarjoa perinteisiä massaratsastustunteja, voin hyvillä mielin olla äänitorvi varsin epäkiitolliselle aiheelle. 

Kerron esimerkin omasta elämästäni. Olen käynyt huoltajan kanssa keskustelun, joka avasi silmäni karulle todellisuudelle. Lapselle haluttiin ratsastustunteja. Kysyin, minkälaisista tunneista olisi 
kyse? Iän puolesta mietin itse talutustunteja. Minulle kerrottiin, että lapsi on ratsastanut jo usean vuoden ajan.  - Ok, hienoa. Lapsi on kuulemma jopa osallistunut ratsastuskilpailuihin. Hyvä juttu. Huoltaja kertoi, että lapsi on jo tottunut menemään ilman talutusta ja haluaa ratsastaa koko tunnin.

Lapsi tuli tunnille. Tiedostin toki heti, ettei lapsen kehon hallinta ollut sitä luokkaa, että olisin antanut lapsen mennä ilman talutusta. Hetken haastateltuani lapsi kertoi, ettei ole koskaan aiemmin ravannut... Anteeksi mitä? 

Meillä on sellainen sääntö, että lapsen tulee hallita riittävästi oma keho. Tähän on olemassa erilaisia keinoja opettaa ja testata. Toinen sääntö on, että hevonen tulee osata pysäyttää käynnistä ja 
ravista. Oikeasti! Sitä pysäyttämistä harjoitellaan taluttaen / liinassa niin pitkään, että lapselle muodostuu varma olo hevosen hallinnasta. Tämän myötä myös hevoselle muodostuu ajatus siitä, kuka menoa kontrolloi. 

Ennen kuin lapsella on selvä käsitys omasta kehosta suhteessa hevosen kehoon ja jarru on olemassa selkäytimessä, meillä ei ratsasteta ilman taluttajaa. Miksi? Eikö hevosten pitäisi olla koulutettuja? Kyllä pitää ja ovat. Mutta ne ovat eläimiä, joilla on vaistot ja ne saattavat reagoida odottamattomasti joskus. Lasten tulee hyväksyä se ja opetella riittävät taidot pysyäkseen kyydissä. Tämän asian joutuvat meillä hyväksymään myös lasten vanhemmat. Miksi hevosen pitäisi sietää heiluvaa istuntaa ja epävakaata suusta nykivää kättä? Siksi, että lapselle ei tule paha mieli? Hevonen ei ole tennismaila. Hevonen on elävä ja ajatteleva olento, jonka kunnioitusta ja arvostusta meidän pitää opettaa lapsille. 

Toinen keskustelu erään aikuisen kanssa, jäi myös takaraivooni hämmentävänä kysymyksenä. Äiti kertoi, ettei hän halua maksaa lapsen tunnista niin paljoa, kuin omasta tunnistaan, 
koska eihän ”se lapsi vielä mitään osaa tehdä”. Toistan ehkä itseäni, mutta anteeksi mitä? Eikö juuri siihen lapsen oppimiseen pitäisi panostaa, kun hän ei kerran mitään vielä osaa? 

Ryhmätunnit joissa on 4-8 lasta. Miksi? Miksi yhden ihmisen vastuulla on niin monta ponia ja lasta? Siksi, että vanhemmat eivät halua maksaa lastensa opettamisesta niin 
paljon, että yksilöllinen opetus olisi mahdollista. 

Meidän tallilla ei pääse ratsastamaan itsekseen, 
ennen kuin tietyt asiat on hallussa. Lasten mielestä se on joskus tylsää. Totta kai. Lapsen keskittyminen lopahtaa helpolla ja lapsen usko omiin taitoihin on usein epärealistinen. On tunnin pitäjän vastuulla tehdä tunneista RIITTÄVÄN LYHYITÄ ja riittävän mielenkiintoisia, mutta opettavaisia. On päivän selvää, ettei 7-vuotias jaksa istua käyntiä kyydissä tuntia!

 

Miksi vanhemmat eivät luota opettajan ammattitaitoon nähdä, mihin lapsi pystyy ja on valmis? Vaikka kaikki muut tunnilla yhtä kauan käyneet jo ravaavat, niin se oma lapsi ei välttämättä silti ole vaan vielä siihen valmis. Se ei tee lapsesta yhtään sen huonompaa ihmistä!
Lapsi saattaa tunnin jälkeen autossa marista, ettei päässyt tekemään sitä ja tätä, vaikka on jo hurjan taitava. Miten suhtautuu äiti tai isä? Antaa palautetta opettajalle tai vaihtaa palveluntuottajaa. 

Mietitäänpä. Kun 17-vuotias, lähtee autokouluun ja opeteltuaan isolla parkkipaikalla vaihteiden vaihtamista ja kääntymistä, tulee kotiin kertoen, että olipas tosi tylsää, kun ei saanut ajaa maantiellä, vaikka osaan kyllä jo. Soittaako äiti autokouluun, että antakaa nyt hyvänen aika sen lapsen ajaa 80km/tunnissa! Ei soita ei, mutta ratsastuskouluun saattaa soittaa...  ;)

Kysyntä määrittää tarjonnan! Jos ihmiset haluavat maksaa massatunneista mahdollisimman vähän, on tarjolla massatunteja mahdollisimman halvalla. Se tarkoittaa sitä, että opettajille maksetaan mahdollisimman vähän, hevoset ovat mahdollisimman halpoja ja kouluttamiseen käytetään mahdollisimman vähän aikaa. 

Tässä nyt hiukan mutusteltavaa tämän otsikon kirvoittamana.

 

23. maalis, 2017

 

Seurailen innolla kaikkea Suomessa ja maailmalla tapahtuvaa hevoselämää. Luen kommentteja videoihin ja kuviin liittyen, näen paljon alan mainoksia.

 

Tänä aamuna jäin mietimään, mikä on sopivaa kriittisyyttä. Kriittisyydellä tarkoitan sitä, että osataan miettiä itse, onko sanoma, kuva tai teko omasta mielestä hyvää vai huonoa, vai siltä väliltä. Että osattaisiin olla kriittisiä myös silloin, kun joku itseä vaikutusvaltaisempi taho neuvoo tai kertoo totena jotain.

 

Sopivaa kriittisyyttä on minun mielestäni se, että aina kaikessa mietittäisiin asia hevosen kannalta. Onko tämä hevoselle mukavaa, helppoa, kilttiä, kivutonta, ylipäätään mahdollista. Eikä sekään vielä riitä. Hevonen oppii kyllä laittamaan esimerkiksi niskan kauniisti nippuun ja olemaan vastustamatta vetävää kättä. Hevonen kasvattaa myös tarvittavat lihakset pikkuhiljaa siihen, että voi sellaisessa asennossa ihmistä pitkiäkin aikoja kantaa. Tottakai. Tekeminen on siis hevoselle pitkällä aikavälillä kivutonta (?), helppoa ja mahdollista.

 

Tämä on vain yksi niistä useista asioista, joita hevosten kanssa tehdään. Tämä on myös ehkä yleisin ja helpoin asia mieltää. Ja jos ihmisiltä kysytään, he ovat niskat nakelissa ratsastusta vastaan, mutta toteuttavat sitä kuitenkin sujuvasti. Syynä tähän lienee kriittisyyden puute.

 

Itse pidän ratsastutunteja. En ole opistosta ratsastusohjaajan tai opettajan papereita saanut, eikä minulla ole toistaiseksi muutakaan ratsastukseen liittyvää todistusta. Se on joillekkin kynnys kysymys ohjauksen vastaanottamiselle. Kuitenkin ohjeistan myös henkilöitä, jotka kisaavat ihan tosissaan koulua, esteitä ja kenttää. Koen itse, että jos on taito teettää hevosella yksi tehtävä, tapahtuu muiden tehtävien teettäminen lähes samalla kaavalla, huolimatta siitä onko ihminen maassa vai selässä.

 

Tänään mietin kriittisyyteen liittyen sitä, että mistä ollaan kriittisiä. Siitä, että mitä tuloksia jollain henkilöllä on kyseisestä lajista itsellään? Siitä, mikä koulutus henkilöllä on? Siitä, mitä mieltä yleisesti jostain valmentajasta ollaan?

 

Minusta kriittisyyden pitäisi liittyä siihen, miltä oman hevosen kanssa yhteistyö tuntuu. Onko hevonen alusta saakka rento ja vastaanottavainen. Onnistuuko valmentaja antamaan ohjeet juuri sinun hevoselle rentouteen ilman, että hevosta pitää ratsastaa ensin 30-45min, jotta se väsyessään yksinkertaisesti ei jaksa enää välittää.

 

Hevosen jännittyneisyys hoidetaan monesti sillä, että laitetaan hevonen ”töihin”. Teetetään siis tehtäviä, ettei hevonen ehtisi kyttäillä mörköjä. Onhan se ihan hyvä taktiikka, jos osataan teettää tehtäviä hevoselle motivoiden, auttaen hevosta tehtävän suorituksessa. Usein kuitenkin tehtävänanto on hermostuneelle hevoselle, ihmisen hermostunutta komentamista...

 

Mitä valmentajiin tulee. Joku saattaa olla lajissaan valtavan hyvä. On kerännyt kaikki mahdolliset pokaalit ja rusetit. Kuitenkaan se ei takaa sitä, että ihminen osaa olla hyvä valmentaja kaikille ihmiselle. Huippuratsastajalla saattaa olla luontainen kyky kehonsa hallintaan, oikeaan ajoittamiseen ja tilannetajuun. Kuitenkaan se ei vielä takaa sitä, että ihminen osaa siirtää tietoa ja taitoa toiselle ihmiselle.

 

Ihmiset ovat erilaisia, hevoset ovat erilaisia. Joku toinen hevonen tai ihminen voi vastata juuri kyseisen valmentajan ohjeisiin hyvin, mutta toisen ratsukon kohdalla homma ei vaan toimi.

Ihmisen pitäisi osata olla kriittinen valmennusta kohtaan, vaikka ympärillä olevat laji- ja joukkuetoverit ylistäisivät valmennusta. Kriittisyyshän ei vältäämättä tarkoita sitä, että valmennus olisi huonoa tai virheellistä!

 

Yleinen vallalla oleva käsite on se, että hevonen on ratsastusharrastusta varten ja kaikki osaa käsitellä hevosta maastakäsin. Oma ajatukseni on, että mastakäsittelyä tulee harjoitella, paineen asettamista ja etenkin paineen poistoa tulee harjoitella. Kun edellä mainittu sujuu, on selkään meno ”luonnollinen jatkumo”. Kaikki ihmisen kanssa tapahtuva aktiviteetti on hevoselle tehtävien ja temppujen suorittamista. Ei hevonen osaa erotella vaikkapa porkkanan avulla taivuttelua, sen erikoisemmaksi tempuksi, kuin laukanvaihtoa. Tehtävä mikä tehtävä.

 

Jos siis ihminen osaa asettaa oikeanlaisen, oikein mitoitetun, oikeaan aikaan poistetun avun, on aivan sama, onko ihminen selässä vai maassa. Ja tässä tämän kirjoitukseni tärkein pointti! Jos ihminen seisoo vaikkapa huojuvan tynnyrin päällä, on apujen anto hyvin epätarkkaa, koska ihminen joutuu keskittymään omaan tasapainoonsa. On varmaan sanomattakin selvää, että jos oma tasapaino selässä on huojuvan tynnyrin tasoa, on täsmällisten apujen antaminen mahdotonta. Huojuvaa tynnyri efektiä ei pelasta se, että ollaan opittu tietty jäykkä asento, jossa selviydytään tippumatta.

 

Tapaan usein ihmisiä, jotka ovat vuosikausia ratsastaneet ja kehitelleet itselleen keinon pysyä hevosen selässä ja uskovat aivan vilpittömästi siihen, että heillä on hyvä tasapaino. Surettaa se kaikki hukkaan heitetty raha ja aika. Hevoset kulkevat pää korkealla / liian alhaalla, selkä alhaalla, jännittyneenä.

 

Palatakseni kriittisyyteen. Ei ole helppoa olla kriittinen asiasta, josta ei itsellä ole paljoa tietoa. On helppoa, lähes pakollista luottaa ja uskoa ammattilaisen sanomaan. Kuitenkaan mikään koulutodistus ei takaa ammattitaitoa. Kymmenien vuosien kokemus voi olla, mutta jos koko aika on toteutettu sutta ja sekundaa, ketä se tieto hyödyttää?

 

Onko minulla joku ohjenuora, keneen luottaa ja keneen ei? Ei ole. Olen itse luottanut sokeasti valmentajiin, koska itselläni tietoa ei ole ollut. Aikaa myöden vasta olen pystynyt muodostamaan oman näkemykseni ohjeiden kelpoisuudesta. Puhutaan todella hankalasta aiheesta.

 

Yhden neuvon voin kuitenkin antaa. Olkaa kriittisiä teidän hevosesta! Jos hevosesi suorittaa tehtäviä ilman pakotteita ja näyttää tyytyväiseltä, oikeasti rennolta ja huolettomalta treenin alusta loppuun saakka, asiat ei voi olla kovin metsässä.  

15. maalis, 2017

 Olen -74 syntynyt hevoskouluttaja, kotoisin Forssasta. Olen kouluttanut hevosia ensimmäisen kerran vuonna -95. Koulutukseen tuli silloin pakollinen tarve, oman huonokäytöksisen ponin ansiosta. Homma osui johonkin sisimpään ja sille tielle jäin. Vuonna 1995 maastakäsittely oli vasta rantautumassa Suomeen ja homma oli suurelle yleisölle lähinnä vitsi. Sain aika useita silmienpyörityksiä ja hymyileviä katseita kertoessani innoissani maastakäsittelyn eduista.

 

Olen aina ollut sellainen oman tien kulkija, enkä niin kamalasti ole välittänyt siitä, mitä minusta tai tekemisestäni ollaan mieltä. Jos uskon johonkin juttuun, uskon. Huolimatta virnuiluista. Kuitenkin olen myös ihminen, joka haluaa ymmärtää, mitä tekee ja miksi.

 

Vuosien aikana olen kouluttautunut erilaisten kouluttajien ja opettajien opissa. Eri kouluttajilla on eri käsiala ja se on täysin ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Ajan kuluessa aloin kiinnittämään huomiota siihen, miten joidenkin kouluttajien mielipiteiden perustelu oli hyvin ymmärrettävää ja loogista. Lisäksi on ollut kouluttajia, joiden perustelu on voimakkaasti tukeutunut tieteeseen ja tutkimustuloksiin. Sitten on ollut niitä kouluttajia, joiden perustelu on rajoittunut lähinnä siihen, että ”näin on aina tehty”, ”näin se ja se tekee myös”, tai ”näinhän ne hevoset luonnossakin toisilleen tekee”.

 

Kun itse opiskelen, opettelen ensin tekniikan. Kun teen näin, hevonen tekee näin. Hyvin yksinkertaista. Opin nopeasti, että hevonen tosiaan vastaa ihmisen tekemiseen tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Uskoin vilpittömästi, että koska hevonen suorittaa vaatimiani tehtäviä, on koulutusmetodin pakko olla toimiva ja hyvä. Ja olihan se. Sain aikaan haluamiani asioita.

 

Maastakäsittely alkoi saada näkyvyyttä ja ihmisten tietoisuus vaihtoehtoisista tavoista alkoi levitä. Alkuun koin saavani hyvää palautetta. Sainhan aikaa asioita, joita hevosen omistaja ei saanut. Muutamien vuosien kuluttua kuitenkin huomasin asioiden muuttuvan. Maastakäsittelyyn oli tullut mukaan ”uusia” tahoja. Metodit alkoivat puhuttaa hevoskansaa. Sain osakseni syyttelyä pahoinpitelystä, epäeettisestä toiminnasta ja muustakin.

 

Koin syyttelyt alkuun hämmentävinä. Olinhan vilpittömästi koettanut tuoda (ja toinkin) näkyvyyttä ”kiltimmälle tavalle” käsitellä hevosia. Kun syytökset suututtavat ja satuttavat, alkaa puolustelu. Luonnollista. Suunnilleen samaan elämänjaksoon osui henkilökohtaisessa elämässä varsin raskas avioero, paikkakunnalta muutto, ja oman tallin menettäminen.

 

Tämä ajanjakso antoi toisaalta aikaa ja toisaalta jätti tyhjän päälle. Oli pakko pysähtyä miettimään mitä haluan elämältäni. Muutaman epäonnisen ”tallivirityksen” jälkeen mietin, pitäisikö jo luovuttaa ja miettiä aivan uutta alaa. Koska omat eläimet olivat muualla hoidossa ja koulutustöitä ei hetkeen ollut, oli minulla aikaa käyttää oman itseni tutkimiseen, erilaisiin tutkimustuloksiin tutustumiseen. Opettelin myös aikuisella iällä erottelemaan tervettä kritiikkiä, ilkeistä arvosteluista. Kun pääsin itse yli ajatuksesta, että olen tehnyt väärin ja joudun koko maailmalle myöntämään virheeni, aloin oivaltaa tärkeitä asioita.

 

Ihminen on erehtyväinen eläin ja oppii virheistään. Jotkut hitaammin, kuin toiset ja se on inhimillistä. Kiitän koko sydämestäni niitä tahoja, jotka ovat tätä matkaa kulkeneet kanssani ja jaksaneet ymmärtää ja myös keskustella asiallisesti aiheesta, vaikka ollaankin oltu niin sanotusti ”erileiriä”. On todella, todella tuskallista todeta ja myöntää itselleen, että suuri osa sinulle opetetusta onkin vanhanaikaista, jopa vahingollista eläimelle. Että tutkimukset pystyvät kumoamaan useita uskomiasi asioita täydeksi höpöksi.

 

 

 

Olen aika pian alkanut kehittää teknisesti oppimieni tapojen tilalle oman näköistä tapaa. Olen tajunnut, että ne asiat joita olen halunnut tehdä ”omalla käsialalla” opettajieni tavoista poiketen, ei johdu siitä, että fyysisesti en ole pystynyt tekemään sitä kuten on opetettu, tai että tällä tavalla koen saavani paremmin tulosta. Olen tietämättäni halunnut pehmentää tekemistäni vain siksi, että minusta hevonen on näyttänyt siltä, että niin pitää tehdä. Tämä on asia, joka on varmasti helppo kuitata selittelyksi, jos ei minua tunne, eikä ole arjessani ollut aktiivisesti läsnä.

 

Mitä enemmän olen tutustunut hevosen käyttäytymistä koskeviin tutkimuksiin, sitä paremmin olen ymmärtänyt tarpeeni tehdä asioita eritavalla. Tällähetkellä olen itseasiassa kovin helpottunut. Useat tutkimukset tukevat omaa ajatteluani ja tarvetta tehdä asiat kyseisellä tavalla. Ja nyt minulla on tekemiselleni perustelu! Aiemmin ainoa perustelu oli, että koska niin on opetettu tai koska minusta tuntuu siltä. Jep. Aika hatarat perustelut. 

 

Nyt voin kiittää kaikkia, jotka ovat kortensa kekoon kantaneet, myös niitä ärsyttäviä nillittäjiä viitekehysvaatimuksineen... En edelleenkään arvosta pätkääkään arvostelevaa nokittelua ja uskon, että se ajaa ihmisiä vain vakuuttelemaan entistä isommalla äänellä itselleen oman tekemisen oikeutusta. Eikä julkisella mollaamisella ja ajojahdilla ole saatu aikaan minussa mitään suurta herätystä. Itselleni nämä nillitykset ja herjat ovat arjen hauskuutuksia ja ne elävät ystäväpiirissä vitsinä hamaan loppuun asti.

 

Olen virallisesti nyt kääntänyt takkini. Käytän koulutuksessa entistä enemmän nameja, annan hevoselle entistä enemmän aikaa ja olen huomannut sen nopeuttavan edistystä ja kysyn itseltäni jatkuvasti, voisinko jollain tapaa käyttää vähemmän painetta, tehdä vähemmän.

 

En kadu omaa tietäni kouluttajana! Olen oppinut paljon, nähnyt hevosia ja tutustunut ihmisiin. Erehdysten kautta tunnen olevani entistä enemmän empaattinen ja toisen ihmisen tilanteen ymmärtävä. Tunnen omistajan tuskan epäonnistumisien, itsesyytösten ja ulkopuolisen paineen keskellä. Kritiikki, joka on tullut terveellä tavalla, on saanut minut ymmärtämään, että olen taitava kouluttaja, joka hukkaa oman kapasiteetin ja taidon vääränlaiseen tekemiseen. Ilkeä arvostelu on taattua, teen sitten niin tai näin. Sen eteen ei tarvitse vaivautua tekemään mitään.

 

Ei, en edelleenkään ole sitä mieltä, että nameilla ”ansaitaan kunnioitus”, mutta en myöskään missään tapauksessa usko, että nameilla osoitetaan olevansa ”vain ruokkija” (mitä se ikinä sitten hevosen elämässä tarkoittaakaan.)

 

Uskon, että niin kuin KAIKESSA kouluttamisessa, myös namien oikealla ajoituksella ja tavalla antaa, on valtava merkitys. Siinä mennään helposti metsikköön. Mutta, se että jotain asiaa toteuttaa väärin, ei tee metodista huonoa.

 

Olen edelleen sitä mieltä, että asiakkaalle, jolla ei ole aiheesta tirintarin tajua, on kaikki tieteellinen ”höpötys” ihan liian iso asia sulattaa. Siksi oikaisen usein ongelmien ensiavun kohdalla, saadakseni tilanteen rauhoittumaan mahdollisimman tehokkaasti. Toivon, että asiakas saa kipinän lisäoppiin ja asioita päästään sitten analysoimaan syvällisemmin., Usein niin käy, aina ei.

 

Olen nyt päättänyt aktivoida muutaman vuoden takaisen blogikirjoittamisen uudella innolla. Jaan teille fiiliksiä ja tuntemuksia näiden ajatusten pohjalta. Uusi talli, uusi koti, uusi elämä.

 

Olen nöyränä oppimiseni alkumetreillä, TAAS. Mutta olen oppinut mielestäni sen tärkeimmän. Jos on oppinut väärin, sen myöntämiseen ei kuole. Ja oppimisen alkumetreillä on aika kiva olla, taidan viihtyä tässä loppuelämäni.